ProMente  Kauppiaskatu 11 C, 20100 Turku  puh 044-5550938, 02-2321223   e-mail: 

lähde: Tiuraniemi Juhani (2001): Kognitiivinen psykoterapia, teoksessa Tikka Jukka ja Tiuraniemi Juhani: Psykoterapian sovelluksia, Turku: ProMente

Kognitiviinen psykoterapia

Juhani Tiuraniemi

Johdanto

Kognitiivisen psykoterapian synty liitetään Aaron Beckiin, joka ensimmäisenä hahmotteli psykoterapiaa kogntiviisen psykologian pohjalta (Beck 1976 ja 1979). Kognitiivinen psykoterapia on kehittynyt huomattavasti kolmen vuosikymmenen aikana ja tänä päivänä kognitiivisen terapian malli on hyvin moderni (Beck 1995). Traditionaalinen kognitiivinen terapia soveltuu ensisijaisesti depression hoitoon, mutta sitä on kehitetty ja laajennettu esimerkiksi persoonallisuushäiriöihin (Beck, Freeman ja muut 1990, Young 1990), ahdistuneisuushäiriöihin (Beck ja muut 1985, Clark ja Salkovski 1991) ja skitsofrenian hoitoon (Kingdom ja Turkington 1994, Perris ja McGorry 1998). Lisäksi kognitiivisen psykoterapian pohjalta on syntynyt erilaisia lähestymistapoja, joissa korostetaan vuorovaikutuksellisuutta (Safran ja Segal 1990, Safran 1998, Safran ja Muran 2000), kokemuksellisuutta (Greenberg ja muut 1993, Greenberg ja Paivio 1997), skeema-ajattelua (Young 1994) sekä konstruktiivisuutta (Guidano ja Liotti 1983, Guidano 1987 ja 1991, Mahoney 1995). Erityisesti viimeksi mainittu kognitiivis-konstruktiivinen lähestymistapa on merkittävä psykoterapeuttisen integratiivisen ajattelun kehittämisessä. Muita integratiivisia malleja ovat esimerkiksi Rylen kognitiivis-analyyttinen malli (Ryle 1995) ja Horowitzin malli, jossa hän pyrkii yhdistämään skeemateorian ja objektisuhdeteorian (Horowitz 1991). Kognitiivisen psykoterapian esittelyä on suomeksikin (esimerkiksi Kuusinen 2000, Tiuraniemi 1993, Toskala 1996).

Merkitykset ja psyykkinen toiminta

Psyykkinen häiriö, paha olo tai mielialan lasku ymmärretään kognitiivisessa lähestymistavassa seuraukseksi mielen sisäisestä merkityksenantoprosessin luonteesta. Me jokainen annamme jokapäiväisessä toiminnassa erilaisia merkityksiä tapahtumille ja omalle toiminnalle siinä. Pahaan oloon liittyvä merkityksenanto on jollakin tapaa negatiivissisältöinen. Esimerkiksi opiskelija voi todeta hankalasta tenttitilanteesta, että "tentti on niin vaikea, että se on mahdotonta läpäistä". Tällöin opiskelija antaa negatiivisen tulkinnan tentille ja todennäköisesti tulkintaan liittyy toivottomuuden tunteita. Negatiivinen tulkinta voi olla myös ennakoiva: "en tule selviytymään opinnoistani". Tulkinta voi koskea itseä: "olen huono ja saamaton, kun en pysty opiskelemaan". Negatiivinen arviointi voi suuntautua myös muita kohtaan: "en kehtaa näyttäytyä muiden seurassa, koska olen niin huono ja muut nauravat minulle". Nämä ovat esimerkkejä uskomuksista, jotka heijastavat yhden opiskelijan merkityksenantoprosessia. Näihin uskomuksiin on helppo liittää masennuksen, ahdistuksen, pahan olon, syyllisyyden, toivottomuuden ja häpeän tunteita.

Merkityksenantoprosessi on monimuotoinen ja se ilmenee uskomusten lisäksi yksilön ajattelussa, tunteissa, mielikuvissa ja toiminnassa. Inhimilliselle toiminnalle on luonteenomaista, että samantyyppiset asiat saavat samanlaisia merkityksiä: jollekin suoriutumistilanne aiheuttaa lähes aina ahdistusta, toinen pelkää sosiaalista vuorovaikutusta ja kolmas ei pysty läheisiin ihmissuhteisiin. Suhteellisen pysyvät toiminta- ja ajattelutavat perustuvat sisäisiin malleihin, jotka ovat muotoutuneet elämänhistoriamme aikana merkittävissä ihmissuhteissa. Esimerkiksi sisäinen vuorovaikutusmalli sisältää mielikuvan itsestä, mielikuvan toisesta sekä mielikuvan vuorovaikutuksesta jossakin tilanteessa. Sisäiset mallit helpottavat toimintaamme erilaisissa tilanteissa. Mennessämme juhliin, ennakoimme mielessämme, miten tulemme toimimaan ja varsinaisessa juhlatilanteessa aktivoituu tilanteiden mukainen vuorovaikutusmalli: aluksi onnitellaan isäntää ja sitten seurustellaan. Monet sisäiset mallit kuitenkin voivat häiritä oloamme ja näin on erityisesti joissakin tietyissä tilanteissa. Mikäli sisäiset mallit ovat jäykkiä, rajoittuneita ja tilannesidonnaisia, toimintamahdollisuudet ovat myös kapea-alaisempia. Huonosti toimivat sisäiset mallit viestittyvät erilaisissa uskomuksissa ja tunteissa. Kun yksilö ahdistuu tai reagoi voimakkaasti jossakin tilanteessa, todennäköisesti tällöin on aktivoitunut huonosti toimiva sisäinen malli. Sosiaalisesti estynyt henkilö pelkää sosiaalisia tilanteita ja ennakoi, että hän ahdistuu niissä. Kun hän on menossa johonkin sosiaaliseen tilanteeseen, hänen mielessää pyörivät negatiiviset uskomukset omasta huonommuudesta ja selviytymättömyydestä ja kun hän sitten on varsinaisessa tilanteessa, hän on jo valmiiksi hyvin ahdistunut, jolloin tilanteen mukainen järkevä toiminta ei ole kovinkaan helppoa. Sosiaalinen tilanne on aktivoinut hänen sisäisen mallinsa omasta huonommuudesta sosiaalisissa tilanteissa ja hän antaa jo ennakolta negatiivisia merkityksiä tilanteelle. Kun joku huomaa hänen ahdistuksensa ja reagoi siihen jollakin tavalla, sosiaalisesti ahdistunut henkilö on tarkka havaitsemaan tällaiset reaktiot ja sen jälkeen hän on entistä vakuuttuneempi huonommuudestaan ja selviytymättömyydestään.

Young (1994) on kuvannut erilaisia huonosti toimivia sisäisiä malleja (skeemoja) lähes 20. Nämä voidaan nimetä niihin liittyvän teeman mukaan. Tällaisia ovat esimerkiksi riippuvuuteen, hylkäämisen pelkoon, häpeään ja epäonnistumiseen liittyvä teemat. Young toteaa, että sisäisiin malleihin liittyvät myös prosessit, joiden avulla niitä voidaan ylläpitää, välttää ja kompensoida. Sisäisten mallien ylläpitäminen toteutuu itseään toteuttavan kehän kautta kuten aikaisemmin kuvatulla sosiaalisesti ahdistuneella henkilöllä. Huonosti toimivaan sisäiseen malliin liittyy myös välttäminen monella tavalla. Kognitiivisesti se tapahtuu torjunnan kautta, jolloin henkilö voi työntää hankalat asiat ei-tietoisuuden piiriin. Emotionaalisesti välttäminen tapahtuu kieltämisen kautta, jolloin tuskallista tai ahdistavaa tunnetta ei päästetä kokemuksen piiriin. Henkilö voi olla tunteeton ahdistavan asian suhteen. Toiminnallisesti välttäminen toteutuu siten, että henkilö ei mene ahdistaviin tilanteisiin, jolloin hänellä ei ole mahdollisuuttakaan onnistumisen kokemiseen. Kompensaatio ilmenee usein vastakohdan kautta: esimerkiksi erakolle läheisyys voi olla hyvinkin ahdistava asia tai tunteeton pärjääjä voi pelätä avuttomuuden tilaa.

Persoonallinen merkitysorganisaatio on yhtenäinen mielen sisäisen tiedon järjestämisprosessi, joka ulottuu persoonallisuuden jokaiseen tasoon. Minuuden kokeminen yhtenäisenä, kokonaisena ja jatkuvana perustuu siihen, millaisia yksilön tiedonprosessoinnin tavat ovat. Niitä voidaan arvioida sen mukaan, kykeneekö henkilö tekemään yleistyksiä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, vai pitäytyykö hän konkreettisiin, tilannekohtaisiin johtopäätöksiinsä. Tiedonprosessoinnin tavat eri henkilöillä eroavat myös niiden joustavuuden mukaan: usein tilannekohtaiset, konkreetit tulkinnat ovat myös muodoltaan jäykkiä ja tällöin henkilö ei pysty joustavaan johtopäätösten tekoon eikä joustavaan toimintaan. Myös henkilön käsitys itsestä voi olla ahdistuksen tai pelkojen sävyttämänä epämääräinen ja hajanainenkin. Optimaalisesti ja joustavasti toimivan henkilön käsitys itsestä on muotoutunut integroituneeksi. Varhaiset kiintymyssuhteet luovat perustaa sille, millaiseksi persoonallinen merkityksenantoprosessi muotoutuu (Guidano 1991).

Psyykkinen joustavuus

Yksilön kyky ottaa etäisyyttä omaan kokemukseen, kyky tarkastella minuutta pyrkien antamaan sille selitystä, voi olla joustava ja sille voi olla luonteenomaista kyky tehdä abstrakteja yleistyksiä tilanteista. Oman toiminnan reflektion kyky on yhteydessä psyykkiseen joustavuuteen. Jos henkilöllä on heikosti kehittynyt kyky oman toiminnan tarkasteluun etäännytettynä, hänen toimintaansa voidaan kuvata jäykäksi ja konkreettisiin tilanteisiin sitoutuneeksi. Esimerkiksi depressiivinen henkilö voi toistuvasti selittää omat kokemuksensa huonommuuden tunteensa kautta. Oman toiminnan tarkasteluun liittyy myös kyky tehdä selkeä ero vuorovaikutuksessa oman ja toisen sisäisen maailman välillä. Pelokas ihminen voi olla riippuvainen toisten mielipiteistä ja hän on vakuuttunut siitä, että toiset pitävät häntä outona, vaikka kyseessä on oma pelko. Usein omat ennakoinnit vahvistuvat vuorovaikutuksessa: mikäli pelokas ihminen käyttäytyy varautuneesti sosiaalisessa tilanteessa, hänen käyttäytymisensä voi vaikuttaa todella oudolta muiden silmissä ja he reagoivat sen mukaisesti ja pelokas ihminen on tullut vakuuttuneeksi omasta outoudestaan. Kyseessä on itseään toteuttava vastavuoroinen vuorovaikutustilanne (Ryle 1990).

Minätietoisuus perustuu yksilön kykyyn havaita ja kokea itsensä sekä subjektina että objektina. Subjektina itsensä kokeminen (englanniksi I) tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä välittömällä ja suoralla tavalla. Tähän kokemukselliseen puoleen liittyvät olennaisesti emootiot. Kun oma toiminta on havainnoinnin kohteena (englanniksi me), kyseessä on itsensä kokeminen objektiksi. Tällöin itsensä havaitseminen ja kokeminen tapahtuu toisen käyttäytymisen kautta. Tähän observoivaan puoleen liittyy pyrkimys selittää oma kokemus. Kokevan ja selittävän puolen vuorottelu itseymmärryksen prosessissa on loputon sirkulaarinen prosessi välittömän minuuden kokemuksen (toimiva ja kokeva minä, I) ja abstraktin itseenviittaavan itsekokemuksen välillä (observoiva ja arvioiva minä, Me). Toimiva ja kokeva subjektiminä on aina askeleen edellä tilannearviosta ja arvioiva minä (objektiminä) tulee jatkuvana prosessina tai uudelleenjärjestävänä ja -rekonstruoivana tietoisena minuutena.

Kyky erottaa toinen on vakaan minuuskokemuksen edellytys. Itsetietoisuus on aina tietoisuutta toisista, mikä on olemassa kielen kautta ja historiallisessa kontekstissa. Vuorovaikutus merkityksellisten ihmisten kanssa onkin keskeinen oman minuuden kehittymiseen vaikuttava toimintojen kokonaisuus. Vuorovaikutuksen sisäiset mallit luovat perustaa yksilön psyykkiselle toiminnalle.

Erilaisia merkitysorganisaatioita

Guidano (1991) toteaa, että persoonallinen merkitysorganisaatio ei ole yksikkö, jolla on tietyt tietämyssisällöt tai uskomukset, vaan kyseessä on ainutlaatuinen järjestystä luova prosessi, jossa jatkuvuus ja sisäinen koherenssin tunne syntyy tiedostamisprosessien kautta. Tämä johtaa systeemis/prosessiorientoituneeseen metodologiaan, jolloin voidaan tunnistaa syvät syntaktiset säännöt (kokeva minuus), josta johdetaan pintatason, semanttiset representaatiot (observoiva, selittävä minuus), joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa.

Seuraavassa on kuvattu Guidanon (1987 ja 1991) pohjalta neljä merkitysorganisaatiota, jotka ovat depressiivinen, agorafoobinen, syömishäiriöinen ja pakkohäiriöinen merkitysorganisaatio. Nimensä kukin on saanut tyypillisimmästä häiriöstä ja siihen liittyvistä teemoista ja ilmiöistä. Psykoterapeutin vastaanotolla depressiivinen ja agorafoobinen merkitysorganisaatio ovat tavallisimmat, mutta toisaalta yhdellä henkilöllä voi ilmetä teemoja jokaisesta kuvatusta merkitysorganisaatiosta. Merkitysorganisaatioita voidaan tarkastella erilaisten merkityksenantoprosessien prototyyppeinä, ei diagnostisina kategorioina.

Depressiivisen merkitysorganisaation taustalla on usein tunne hylkäämisen kokemuksesta varhaisissa kiintymyssuhteissa. Kyseessä voi olla 1) aktuaali vanhempien menetys, 2) kokemus, ettei saa vakaata ja turvallista vastavuoroisuutta yrityksistä huolimatta tai 3) lapsen vastuunotto vanhemmista. Lapsi voi olla esimerkiksi viestinviejä vanhempien huonossa suhteessa, jolloin lapsi joutuu luopumaan omista tarpeistaan ja seuraamaan tarkkaan vanhempien mielentiloja. Hän voi kokea olevansa ratkaisevassa asemassa pitääkseen vanhemmat yhdessä. Depressiossa on keskeistä vihan ja avuttomuuden tunteiden vaihtelu. Erilaisten sosiaalisten tilanteiden tulkinta tapahtuu negatiivisen itsekäsityksen kautta. Tietoisuuden tasolla negatiiviset käsitykset itsestä, ulkopuolisesta todellisuudesta ja tulevaisuudesta ovat hyvin vallitsevia. Ei-tietoisella tasolla avuttomuuden ja vihan tunteiden vaihtelu on keskeistä. Tavallisin suojautumisen strategia on pakonomainen itseluottamuksen ylläpitäminen. Depressiivinen henkilö saattaa toistaa ihmissuhteissaan varhaisten suhteidensa vuorovaikutuksia: hän hakee toisen hyväksyntää ja samanaikaisesti pelkää tulevansa hylätyksi ja yrittää ratkaista tämän kieltämällä omaa tarvitsevuuttaan. Tällöin hän yrittää avuttomasti toimia sen mukaan, mitä olettaa toisen odottavan ja tämä johtaa herkästi pettymykseen ja turhautumiseen. Omat tarpeet, toiveet ja odotukset jäävät toteutumatta. Muutos myönteisempään itsekokemukseen alkaa oman tarvitsevuuden tunnistamisesta.

Agorafoobisessa merkitysorganisaatiossa on kyse yksilöitymisen ja itsenäistymisen puutteesta sekä turvattomuuden tunteesta. Tähän on voinut johtaa vanhempien ylisuojelevuus tai vanhempien heikko tuki lapsen itsenäistymiselle. Foobisella henkilöllä on tarve yksilöllisyyteen ja turvallisuuteen samanaikaisesti. Lisäksi hänellä on ylikontrolloivuutta suhteessa merkittäviin ihmissuhteisiin ja varautuneisuutta tunteiden ilmaisussa. Turvattomuuden kokemus aktivoi erilaisia pelkoja. Samoin intiimi läheisyys aktivoi vetäytymisen tarpeen. Tietoisuuden tasolla tyypillistä on kontrollin menettämisen pelko. Ei-tietoisella tasolla yksinäisyyden pelko on yhteydessä kontrollin menetyksen pelkoon, johon liittyy ympäristön kokeminen turvattomana. Suojautumisstrategialle on ominaista itsen ja merkittävien suhteiden kontrollipyrkimys. Aikuisuudessa agorafoobinen merkitysorganisaatio saattaa ilmetä herkkänä kehon reagointina, esimerkiksi paniikkihäiriönä. Henkilön on kuitenkin vaikea tunnistaa omaa turvattomuuden tunnettaan, joka on voimakas uhka itsetunnolle. Hän saattaakin pyrkiä kieltämään itsessään heikkoudeksi tulkitsemansa asiat ja tämä voi johtaa jatkuvaan erilaisten tilanteiden välttämiseen. Ihmissuhteissaan hän hakee ensisijaisesti turvallisuutta ja paniikkioireet voivat olla hallinnassa, mikäli mukana on turvallinen aikuinen. Läheisessä ihmissuhteissa henkilö voi kuitenkin olla kontrolloiva ja herkästi mustasukkainen. Todellinen turvallisuuden tunne on saavutettavissa muodostamalla uudenlainen hyväksyvä suhde omaan haavoittuvuuteen ja pelokkuuteen.

Syömishäiriöisessä merkitysorganisaatiossa on kyse läheisyyden tarpeesta ja samanaikaisesti siihen liittyy pelko läheisten tungettelevuudesta. Taustalla ovat muodolliset varhaiset vuorovaikutusmuodot ja pettymyksen kokemukset varhaisissa kiintymyssuhteissa. Toiminnalle on tyypillistä perfektionismin ja itsepettämisen vuorottelu ja ihmissuhteissa henkilö samanaikaisesti hakee läheisyyttä ja välttää sitä. Tietoisuuden tasolla itsensä kokeminen riittämättömänä saattaa johtaa esimerkiksi anoreksiaan. Ei-tietoisella tasolla tyhjyyden ja tehottomuuden tunteet johtavat helposti välittömään tarvetyydykseen. Syömishäiriössä heikosti yksilöitynyt henkilö kokee olevansa riippuvainen muiden suhtautumisesta ja ensisijaisesti uhan tunteet liittyvät omaan kehoon. Intiimi läheisyys on kuitenkin pelottavaa, sillä läheisyydessä joutuu olemaan ilman suojia ja se voi aktivoida itsetuntoon, itsearvostukseen sukupuolisuuteen liittyviä pelkoja. Vaihtoehtoinen suhtautuminen lähtee siitä, että henkilö opettelee luottamaan omiin ajatuksiin ja tunteisiin ja sitä kautta muuttamaan myös toimintaansa.

Pakkohäiriöinen merkitysorganisaatio kiteytyy kontrollin tarpeeseen: kaikki tai ei mitään. Toiminnassa vaihteleekin varmuuden ja epävarmuuden tunteet. Taustalla on ambivalentti minäkäsitys, joka perustuu ambivalentiin kiintymyksen malliin varhaisessa vuorovaikutuksessa, jolle on usein ominaista vastakkaiset tunteet (vihan ja lämmön osoitus). Kommunikaatiossa muodollinen verbaalisuus korostuu ja vaativuus eri muodoissa on tyypillistä. Myös tunteiden kieltäminen ja jatkuva perfektionismi, oikeiden periaatteiden etsintä on pakkohäiriöiselle ominaista. Tietoisella tasolla verbaalinen tunteiden kontrolli on ominaista. Suojautumisstrategiana on tavallisesti varmuuden hakeminen systemaattisen epäilyn kautta. Ei-tietoisella tasolla uhkaavat tunteet aktivoituvat motoriseen toimintaan. Pakkohäiriöisessä merkitysorganisaatiossa henkilön toiminta perustuu korostetusti järkiperäiseen ajatteluun ja tunteet ovat uhka, jota vastaan täytyy suojautua pakkotoimintojen tai -ajatusten avulla. Pyrkimys kontrolliin ja järjestykseen on keino välttää uhkaavia tunteita. Sisäiset yllykkeet voivat tuntua vaarallisilta, esimerkiksi vihaan liittyvä tuhoava toimintayllyke tuntuu niin vaaralliselta, että vihan tunne täytyy jollakin tavalla tukahduttaa. Myönteinen kehitys perustuu kuitenkin siihen, että henkilö kykenee erittelemään toiminnan, tunteen ja ajattelun ja pystyy luottamaan siihen, ettei esimerkiksi vihan tunne johda tuhoavaan toimintaan vaan että vihan tunteen voi kohdata mielen sisäisenä kokemuksena.

Psykoterapiassa tavoitteena voi olla persoonallisuuden pintatason muutos, jolloin pyritään tietoisten minäkuvien ja niihin liittyvien ajatusten ja uskomusten muutoksiin. Tällöin esimerkiksi paniikkihäiriössä opetellaan keinoja kohdata uhkaavia tilanteita hallitusti. Henkilö opettelee tunnistamaan paniikkikehän, jossa katastrofiajatukset ("minun käy hullusti") johtavat ahdistuksen (tunteet) lisääntymiseen ja fyysisten reaktioiden (esimerkiksi sydämentykytys) voimistumiseen ja lopulta tilanteiden välttämiseen. Vastaavasti depressiivinen henkilö opettelee tunnistamaan ajatusten ja tunteiden yhteyksiä ja erittelemään niitä realistisesti. Syvätason muutoksen tavoitteena on persoonallisen identiteetin muutos niin, että henkilön perusproblematiikkaan liittyviä teemoja voidaan muuttaa. Muutokset edellyttävät tunteiden aktivoitumista ja koko merkitysorganisaation muutosta tätä kautta (Guidano 1991).

Lopuksi

Kognitiivinen psykoterapia on terapeutin ja potilaan yhteistyötä, jonka tavoitteena on psyykkisen kärsimyksen vähentäminen. Aluksi pyritään tunnistamaan huonosti toimivat sisäiset mallit tutkimalla hankalia tunteita laukaisevia tilanteita ja tekijöistä. Yhteinen tutkiminen tapahtuu potilaan sisäisten tapahtumien, uskomusten, mielikuvien, tunteiden ja ei-tietoisten prosessien tarkastelun kautta. Tältä pohjalta pyritään tunnistamaan terapiaan hakeutuneen henkilön ydinteemat, jotka toistuvat ja aiheuttavat pahaa oloa. Nämä käsitteellistetään, jolloin pyritään hahmottamaan tapahtumien yleinen kulku, miten hankalat tilanteet aktivoivat sisäisiä malleja, miten merktiyksenanto tapahtuu, miten henkilö suojautuu, miten hän ylläpitää sisäisiä mallejaan, miten välttelee ja miten kompensoi, millaiset tunteet ja uskomukset aktivoituvat ja miten nämä toistuvat vuorovaikutusmallit ovat syntyneet hänen elämänhistoriansa aikana. Muutos edellyttää hankalien teemojen työstämistä emotionaalisesti, vuorovaikutuksellisesti, kognitiivisesti ja toiminnallisesti (Young 1994). Emotionaalinen kokemus on välttämätön, jotta muutos on mahdollista (Guidano 1991). Tämä tarkoittaa sitä, että tuskalliset tunteet ja ahdistavat asiat on kohdattava terapeuttisessa työskentelyssä ja sitä kautta on mahdollista löytää uusi tapa antaa merkityksiä erilaisille tilanteille. Kun tunteille annetaan nimi ja ne nähdään osana omaa kokemusmaailmaa, tarjoutuu mahdollisuus ymmärtää ja kestää niitä paremmin. Tunteet eivät enää saakaan niin kielteistä, häpeän tai pelon sävyttämää merkitystä. Vuorovaikutuksellisen työstäminen tarkoittaa asioiden tutkimista ihmissuhteissa, joissa läheisyys, auktoriteettiasema tai muu merkityksellisyys voi aktivoida psyykkistä kärsimystä. Terapiasuhde on yksi keskeinen välinen tarkastella tärkeitä teemoja, sillä luottamus, ymmärretyksi ja kuulluksi tuleminen, halu tulla hyväksytyksi ja pelko tula hylätyksi sekä suoriutuminen ovat tärkeitä asioita yhteisessä terapiatyöskentelyssä. Näiden teemojen tarkastelu antaa mahdollisuuden luoda niihin uusi, joustavampi ja väljempi suhde. Kognitiivinen työskentely tarkoittaa omien uskomusten ja ajattelutapojen tarkastelua, kyseenalaistamista ja uudelleenstrukturointia. Toiminnallinen työskentely tarkoittaa terapiassa tarkasteltujen asioiden kokemuksellista työstämistä. Tämä voi tapahtua terapiatilanteessa esimerkiksi erilaisten mielikuvatekniikoiden avulla, jolloin mielikuvissa käydään hankalia asioita läpi tai potilas voi kokeilla uusia toimintatapoja tietoisesti terapian ulkopuolella. Kognitiivinen psykoterapia on yhteistyötä, jossa tutkitaan henkilön sisäisen maailman merkityksenantoprosesseja ja pyritään rakentamaan uutta suhdetta hankaliin asioihin. Käytännön toteutus voi olla lyhytterapeuttinen, jolloin tavallisimmin 20 käyntikerran aikana työstetään jokin keskeinen ydinteema. Terapia voi olla myös pitkäkestoista, jolloin tavataan 1-3 kertaa viikossa tavallisimmin 1-3 vuoden ajan. Tällöin muutostavoite liittyy laajemmin terapiassa käyvän henkilön elämään. Keskeinen tavoite on usein työ- ja toimintakyvyn ylläpitäminen tai palauttaminen, joka merkitsee uuden, joustavamman suhteen muodostamista ahdistaviin ja hankaliin asioihin.

Lähteet

Beck A. T. (1976) Cognitive therapy and the emotional disorders. New York: International Universities Press

Beck A.T., Emery, G. & Greenberg, R.L. (1985) Anxiety disorders and phobias: a cognitive perspective. New York: Basic Books

Beck, A.T., Rush, J.A., Shaw, B.F. & Emery G. (1979) Cognitive therapy of depression. Cichester, New York, Brisbane, Toronto: John Wiley

Beck A.T., Freeman, A. and Ass. (1990) Cognitive therapy of personality disorders. New York, London: Guilford

Beck J.S. (1995) Cognitive therapy: Basics and beyond. New York: Guilford

Clark, D.M. & Salkovskis, P.M. (1991) Cognitive therapy with panic and hypochondriasis. Oxford: Pergamon Press

Greenberg, L.S. & Paivio, S.C. (1997) Working with emotions in psychotherapy. New York: Guilford

Greenberg L.S., Rice, L.N. and Elliot R. (1993) Facilitating emotional change. The moment-by-moment process. New York: Guilford

Guidano, V.F. (1987) Complexity of the self. New York: Guilford

Guidano V.F. (1991) The self in process. Toward a post-rationalist cognitive therapy. New York: Guilford

Guidano, V.F. & Liotti, G. (1983) Cognitive processes and emotional disorders. New York: Guilford

Horowitz, M.J. (ed) (1991) Person schemas and maladaptive interpersonal patterns. Chicago: The University of Chicago Press

Kingdon, D.G. & Turkington, D. (1994) Cognitive behavioral therapy of schizophrenia, New York: Guilford

Kuusinen K-L. (toim) (2000) Kognitiivinen psykoterapia ja kiintymyssuhdeteoria. Jyväskylän yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisu 4, Jyväskylän yliopistopaino

Mahoney M.J. (ed) (1995) Cognitive and constructive psychotherapies. Theory, research, and practice. New York: Springer publishing company

Perris, C. & McGorry P.D. (1998) Cognitive psychotherapy of psychotic and personality disorders. Handbookd of theory and practice. New York: Wiley 

Safran, J.D. (1998) Widening the scope of cognitive therapy. The therapeutic, emotion and the process of change. London: Jason Aronson

Safran J.D. & Muran, J.C. (2000) Negotiating the Therapeutic Alliance. A Relational Treatment Guide. New York: Guilford

Safran J.D. & Segal, Z.V. (1990) Interpersonal process in cognitive therapy. New York: Basic Books

Ryle A. (1990) Cognitive analytic therapy: active participation in Change. Chichester: Wiley

Tiuraniemi, J. (1993) Psykoterapia vastavuoroisena prosessina. Turun yliopiston psykologian tutkimuksia 96

Toskala A. (1996) Kognitiivinen psykoterapia: uudet kehityslinjat ja sovellukset. Jyväskylän yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen tutkimuksia ja selvityksiä 25

Young, J.E. (1994) Cognitive therapy for personality disorders: a schema-focused approach. Sarasota, Florida: Professional Resourse Press